Viimeiset tunnelmat, parhaimmat muistot ja eteenpäin höyrytään!

Wou. Olen ollut kotona jo puolitoista kuukautta. Olen käynyt jälleen töissä Viking Linellä, löytänyt opiskelukämpän Turusta ja vieraillut sukulaisia ja ystäviä. Kotiinpaluu oli juuri sitä kaikkea mitä odotin ja paljon enemmän. En ole ikävöinyt Australiaan yhtään – lähinnä tuo uskomaton maa häilyy muistoissani uskomattomana elämyksenä, josta en kadu hetkeäkään. Eniten olen kaivannut Kjerstiä ja meidän “tiimiä”. Hänestä tuli minulle todella läheinen, ja ilman epäilystä, elinikäinen ystävä. Toivoisin myös, että pääsisin vielä joskus juttelemaan Lynin kanssa suihkun jälkeen sohvan reunalla istuen ja tv:n hälistessä taustalla.

Suomessa on nyt erittäin kuuma kesä ja hikoilen taas öitäni, mutta täällä siitä ei osaa edes valittaa, koska tietää, että se on kuitenkin liian nopeasti ohi. Kaikki ovat kysyneet, että kaipaanko Australiaa ja, että mikä oli parasta koko reissussa. Minua kysymykset ovat jo alkaneet tympiä – ei, en kaipaa ja mikä oli muka parasta?! Siis ihan kaikki – se oli mun elämää siellä, ihan arkea, johon kuului koulua, töitä, ystäviä, iloja ja suruja.

Jännää, ettei minulla nytkään ole paljoa sanottavaa – jotenkin vain olen menossa eteenpäin niin vauhdilla, etten osaa enää palata ajassa taakse. Australia opetti minua elämään hetkessä ja rakastamaan entistä enemmän koto-Suomea, erityisesti sen luontoa. Ekan viikkoni Suomessa vietin vain kotona ulkona ollen ja kaikkea ihaillen ja tuijottaen. Hivelin järven suloisen viileää pintaa ja tunnustelin koivun lehtiä imien niiden raikasta tuoksua sieraimiini. Saunoin myös kuin hullu – kesäkuussa lähes joka päivänä (taisin ekan 4 viikon aikana jättää saunan kerran viikossa väliin ). Nyt heinäkuun helteiden aikana ei ole tehnyt mieli täällä kaupunki asunnossani paljoa saunoa– toisin varmaan olisi edelleen asian laita, jos olisin vieläkin kotona Vekkulassa järven helmassa <3.

Näiden sanojen myötä hyvästelen Australian, joka on kuin kultareunaista unelmaa mielessäni. Upea yhdeksän kuukautta, joihin sisältyi niin paljon, joka antoi vielä enemmän. I’ll see you some day again Australia…

Viimeistä viedään

Vika viikko Australiassa ohi ja meikäläisen pitäisi rientää lentokentälle tunnin päästä… Heh, ilmassa väreilee aika odottunut tunnelma, vaikken tule olemaan kotona kuin vasta 42 tunnin kuluttua .

Vika viikko kului ohi aika sumeasti. Kävin toisinaan pyörähtämässä koululla, shoppailin tuliaisia ja vaatteita, kävin leffassa ja siivoilin huonettani. Tiistaina Kjersti tuli Lynin luo kahdeksi viimeiseksi yökseen Australiassa (hän lähti kotiin jo torstaina eli kaksi päivää aikaisemmin kuin meikä). Keskiviikkona meillä oli graduation juhla koululla ja hyvät paperit sieltä käteen jäikin. Illalla suunnattiin juhlimaan Uni Resortiin valmistumistamme ja torstaina kärsin elämäni krapulan, uh!

Eilen pakkasin laukkauni ja kihisin epätoivoisena, koska matkalaukku oli lähes 10 kiloa liian painava. Noh, nyt on ne kymmenen käsimatkatavaroissa ja turvalliset 21 kiloa matkalaukussa (raja 23kg). Päiväksi menin vielä shoppailemaan viimeiset tuliaiset ja kävin koululla vaihtamassa jäähyväisiä. Sitten suunnattiin meidän ydin porukalla (Roger, Verena, Esther, Coralie <3) vielä leffaan ennen kuin otin lähes viimeisen bussini kotiin ja nukuin levottoman yön.

Heräsin jo 5.45am ja olen pakannut koko aamun, viimeistellyt mun Uluru-blogin ja siivoillut. Tunnin päästä on tosiaankin lähtö juna-asemalle Australian +19 asteen tihkusateessa…

Koska yksi kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa, ja koska, mulla ei ole enää sanoja, pyhitän lopun kuville.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Yhteinen lounas ennen graduationia. Yllä vasen; Janina, minä, Verena. Yllä oikea; Ether, Coralie, Roger. Alla Janina and me.

__________________________________________________________________________

Yllä Verena (the best student 09-10 by the way ), Kjersti, me and Janina. Alla vasemmalla; me, Verena and Janina. Alla oikealla; Esther, me and Roger and the Finland book I gave to him – my best Finnish student ever!

  

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

___________________________________________________________________________

Yllä odottelua juhlan alussa. Alla vasemmalla; Kjersti, upea Vicki ja paras opettaja ikinä sekä meikä. Alla oikealla; Vicki sekä Roger meidän CAE-kurssin opettaja sekä toinen paras opettaja ikinä .

___________________________________________________________________________

The Best Friends <3

Red Center of Australia

Heräsin täydelliseen  hiljaisuuteen. Tuijotin huoneeni hämärää kattoa hetken, kunnes lopulta huokaisten kurottauduin katsomaan kelloa puhelimestani. 2am – tunti ennen kuin herätyskelloni oli määrä lopettaa uneksimiseni. Hitot, ajatteli. Tunsin oloni pirteäksi ja levänneeksi, joten päättäväisen henkäyksen jälkeen kiskaisin lämpöiset peittokerrokseni urheasti syrjään ja taiteilin varpaisillani vessaan. Kuuman ja ylellisen pitkän suihkun (olihan minulla ylimääräistä aikaa) jälkeen kiemurtelin urheiluliiveihini sekä outback-kuteisiini, jotka olin valmis uhraamaan Australian aavikon punaiselle maalle. Kahden voimistavan aamupalaleivän jälkeen kahlitsin reppuni tukevasti selkääni ja lähdin aamulenkilleni Garden Cityn bussipysäkille. Kello löi 3.30am.

The Red Center on sopiva kuvaus Australian erämaalle. Yllä matkamme toisena päivänä levähdyspaikka pitkällä ajomatkallamme. Huom. maiseman tasaisuus taustalla .

Tuntia myöhemmin vaihdoin bussipysäkin pensaikon takana hikistä paitaani viileässä yö ilmassa. Pian kuteiden vaihtoni jälkeen Kjerstikin jo tallusteli pysäkille ja pian olimme yhdessä matkalla lentokentälle. Edessämme siinsi reilut 4 000 kilometriä ilmassa, koska jouduimme lentämään Cairnsin kautta Alice Springiin. Aamu ja iltapäivä kuluivat siis hissukseen koneissa ja lentokentillä. Lopulta olimme kuitenkin perille Alicessa – tai pikemminkin ei missään. Parin tunnin lentomme aikana Cairnsista Aliceen en nähnyt mitään muuta koneen ikkunasta kuin tasaista pusikkoa ja suoria teitä (Northern Territory todellakin osaa rakentaa suoria teitä! Joinain päivinä saatettiin ajaa yli kaksi tuntia ilman yhtään mutkaa :O !!). Mikä kuitenkin yllätti eniten oli se, kuinka vihreää kaikki oli. Tai siis eihän sitä vihreäksi voinut kutsua, mutta kaikki oli kuitenkin paljon vehreämpää kuin olin kuvitellut. Opimme kuitenkin pian syyn luonnon epätavalliselle olotilalle, kun meille kerrottiin, että Alicessa on satanut tänä vuonna enemmän kuin edellisenä kuutena vuotena yhteensä. Niinpä pääsimme kokemaan Australian erämaan harvinaisessa loistossaan ja näimme mm. aavikkokukkia, joita oppaamme ei ollut nähnyt koskaan ennen. Lentomme jälkeen vietimme iltapäivän ja illan kierrellen Alicen vaarallisia katuja (Aboriginaalit eivät pahemmin arvosta valkoisia turisteja). Menimme kuitenkin aikaisin nukkumaan, mutta yö ei ollut antoisa – itse nousin tylsistyneenä ylös jo kello 4.00am.

Day 1 – Uluru

Lopulta pitkän yön ja aamun jälkeen Wayout-bussi kurvasi hostellimme oven eteen klo 6.30am. Valloitettiin Kjerstin kanssa takapenkki ja olin unessa ennen kuin kurvasimme ulos Alicesta. Siinä alkupäivä sitten kuluikin, kun körröttelimme suoraa tietä 450km aina Uluruun asti. Matkan varrella pysähdyttiin pariin otteeseen vessassa ja nähtiin mm. kameleita, kenguruita ja dingo – tosin kesyinä eräällä maatilalla . Lopulta olimme iltapäivällä perillä Uluru – Kata Tjuta National Parkissa. Söimme lounaan leirintäalueella ja uuden polttoaineen kera suuntasimme ihastelemaan kuuluisaa Ulurua jokaisesta mahdollisesta näkökulmasta. Uluru on valtava yhtenäinen kivi, joka on kuuluisa muodostaan ja siitä, että sen väri vaihtelee punaisesta harmaaseen ja ruskeaan vuorokauden ja vuodenajan mukaan. Uluru mielletään usein virheellisesti maailman suurimmaksi kiveksi (Ulurun länsimäinen nimi Ayers Rock). Todellisuudessa Uluru on kuitenkin vain pieni 348 metrin korkuinen huippu valtavasta maanalaisesta kalliomuodostumasta.

Yllä Uluru ensimmäiseltä näköalapaikaltamme.

Ensimmäinen näkyni Ulurusta oli shokeeraava, koska olin jo tunneiksi tuudittautunut bussin ikkunasta avautuvaan maisemaan, joka ei tarjonnut mitään muuta kuin pensaikkoa, muutaman käppyräisen puun ja tasaisempaakin tasaista maanpintaa. Tämän muuttumattoman ja tasaisen näkymän keskellä kohosi aivan yllättäen Ulurun uljas siluetti, josta en saanut silmiäni irti eli käytännössä tarkoittaen sitä, että vietin viimeisen tunnin bussissa tuijottaen lähestyvää kiveä .  Aboriginaali sana “uluru” tarkoittaa ‘kohtaamispaikkaa’, jota en kiven nähtyäni ihmetellyt ollenkaan. Tasaisessa maastossa sen täytyi näkyä ainakin satojen kilometrien päähän – ja vielä kauemmas, jos onnistuit kiipeämään puuhun tai jollekin satunnaiselle kukkulalle. Uluru on äärimmäisen pyhä paikka aboriginaaleille ja se palautettiin heidän omistukseensa viimein vuonna 1985. Aina siitä lähtien kiven päälle kiipeäminen on vähentynyt kunnioituksena aboriginaaleja kohtaan. Itsellä ei edes käynyt mielessä, että olisin kiven päälle kiivennyt, vaikkakin siihen meille vieläkin tilaisuus annettiin.

Kärpäsistä ei ollut pulaa kävelyllämme Ulurun ympäri! Jostain syystä ne rakastivat erityisesti minua .

Ensimmäisenä pysähdyimme hieman kauemmaksi näköalapaikalle, josta napsimme kuvia koko komeudesta. Kun kaikki olivat rasittaneet kameroitaan riittävästi, ajoimme kiven juurelle josta pääsimme ihastelemaan Ulurun upeita pinnanmuotoja ja alati vaihtuvia värejä. Vain minä ja Kjersti lähdimme parin tunnin kävelyreitille kiven ympäri, joka oli noin 10 kilometrin lenkki täynnä upeita näkymiä, odottamattomia yllätyksiä sekä tuhansittain ympärillämme pörrääviä kärpäsiä (luojan kiitos emme olleet siellä kesällä!). Matkallamme löysimme mm. tuulen kaivertamia koloja, lähteitä, luolamaalauksia sekä opimme lopulta jättämään kärpäset rauhaan, koska niiden huitominen ei tuottanut mitään tuloksia. Itse asiassa Australian Outbackiä kutsutaan myös Australian Saluteksi eli Australialainen kunnianosoitukseksi, koska jokaisella vastaantulevalla ihmisellä on käsi/kädet jossain päin päätä huitomassa . Kun olimme lopulta kiertäneet Ulurun ympäri suuntasimme bussilla hieman kauemmaksi seuraamaan auringonlaskua kuplivan juoman seurassa. Näky oli varsin tyrmäävä, etenkin,  kun samalla kun aurinko laski kiven oikealla puolella, tumma ja uhkaava sadepilvi vyöryi kiven päälle sen vasemmalta puolelta. Sade pakotti meidät lopulta pois näköalapaikalta ja takaisin leirintäalueelle, jossa kävimme suihkussa ja kokkasimme päivällisen katoksen alla. Samalla kun valmistimme ruokaamme vaihdettiin perustietoja ryhmämme kesken . Viiden päivän reissussa olivat mun ja Kjerstin lisäksi mukana Janina (Saksa), Cathrine (Tanska) sekä eläkeläispariskunta Judi&Rob (Australia, Melbourne). Vain kolmen päivän reissun varanneita olivat itävaltalainen nainen ja hänen äitinsä sekä espanjalainen häämatkapariskunta, joilla ei ollut mitään hajua, että aioimme nukkua taivasalla koko reissun He kuitenkin nauttivat matkasta todella paljon eivätkä olisi halunneet lähteä kolmen päivän päästä kohti Brisbanea. Kun oli lopulta aika syödä päivällistä, sade oli lakannut ja istuimme  nuotion ympärillä swagiemme päällä. (swag suomeksi “nyytti”. Australialainen retkiteltta, joka on ikään kuin toinen makuupussi patjalla. Eli laitat oikean makuupussisi swagin sisälle, kaivaudut makuupussin sisälle, suljet swagin makuupussin ympärille ja nautit pehmoisesta makuualustastasi ). Jälkiruuaksi meillä oli joka ilta perinteistä Australialaista damper-leipää/pullaa, jonka valmistimme kattilassa, joka haudattiin nuotion kekäleisiin. What ever – I enjoyed it . Yöksi rullasimme swagimme auki katoksen alle sateen varalta, mutta meikä huijasi hieman ja kurkin tähtiä katoksen reunan alta ennen kuin vaivuin uneen – onneksi yöllä ei satanut .

Ulurun seinämää mittakaavassa meikäläiseen kuvan alareunassa .

Day 2 – Kata Tjuta

Hrr!! Oliko pikkaisen tuskaa nousta ylös lämpöisestä swagistani kello viisi aamulla. Leukapielieni täristessä hallitsemattomasti rullasin ensin makuupussini ja sen jälkeen swagini nätiksi palleroiksi, jonka jälkeen tungin molemmat bussin tavaratilaan. Sen jälkeen kalisin aamupesulle, koska Ulurun leirintäpaikan vessat tulisivat olemaan viimeiset 2000-luvun sivistyksen tasoa. Kuuden jälkeen olimme jo liikkeellä ja matkalla näköalapaikalle seuraamaan auringonnousua Ulurun ja Kata Tjutan selkien takaa. Auringonnousu oli varmasti todella upea, mutta meikä muistaa paremmin kylläkin sen, että siellä oli liian kylmä ihmetellä mitään valonmuodostuksia! Ja ku mulla oli vielä mun kaikista lämpöisimmät vaatteet päällä . Eipä ole aikaisemmin ollut niillekään tarvetta Australian mantereella .  Onneksi heti auringon noustua suuntasimme Kata Tjutaan, jossa teimme 9 kilometrin  vaelluksen Valley of the Wind-laaksossa. Reippailu ja kivien yli sekä ali kiipeily lämmittivät meikäläisenkin kylmän sydämen suhteellisen äkkiä ;P. Kata Tjuta on on vain 25 kilometrin  päässä Ulurusta, mutta ei ole läheskään yhtä kuuluista kuin Uluru, vaikka se onkin saman valtavan maanalaisen kallion huippua kuin Ulurukin. Aboriginaali sana “kata tjuta” tarkoittaa ‘montaa päätä’ kuvaten oivasti Kata Tjutan 28 kiven ryhmästä koostuvaa muodostelmaa. Korkein “pää” kurottautuu aina 546 metrin korkeuteen (eli lähes 200 metriä korkeammalle kuin Uluru). Hienoimman hetkeni Kata Tjutassa koin, kun saavutin Valley of the Windin. Laakso oli kuin pala paratiisia – vihreä ja täynnä elämää. Olin onnistunut karkaamaan ryhmän edelle, joten olin laaksossa aivan yksin ja pystyin kuulemaan, kuinka tuhannet linnut säestivät tuulen ulinaa laakson seinämillä. Saavuttaessani laakson huipun edessäni avautui upea, kahden seinämän reunustama näkymä tasankoon, jossa myöhemmin tapasin ensimmäiset villi kenguruni. Seurasin kenguruiden elämää aika pitkän tovin ja he tarjosivatkin meikäläiselle oivaa viihdettä hyppiessään ja pomppiessaan edes takaisin. Täytyy sanoa, että kenguru liikkeessä on yksi huvittavimmista näyistä maailmassa . Käyskentely Kata Tjutan hämyisissä ja samalla valoisissa kupeissa oli muutenkin salaperäisen satumainen kokemus. Olen todella iloinen, että päätin alusta suunnata ryhmä edelle ja kokea tuon uuden maailman aivan omassa rauhassani ja hiljaisuudessani.

Ylimpänä näkymäni tasankoon Valley of the wind-laakson huipulta. Keskellä toinen näkemistäni villi kenguruista. Yllä Kata Tjutan punaista kalliota.

Kata Tjutan jälkeen suuntasimme takaisin Ulurun kylkeen herkulliselle tonnikalapastasalaattilounaalle (he hee mikä yhdyssana! Suomi on niin vaikeeta – oikeesti!). Lounaan jälkeen suuntasimme jälleen Northern Territoryn loputtoman suorille teille. Edessämme siinsi lähes 500 kilometriä nuokkumista sekä tasaista pensaikkomaisemaa. Noin tunnin ajamisen jälkeen pysähdyimme näköalapaikalle, josta näimme vanhan suolamerijäännöksen. Australian keskiosat olivat ennen muinoin meren peitossa, josta tämä pikkuinen suolajärvi on viimeinen jäänne. Tältä näköalapaikalta pullotin 850 millilitraa Australian outbackin veren punaista hiekkaa kotiin vietäväksi. Toisen yömme leirintäpaikka oli todella kotoisa, jos niin voi sanoa. Toisin kuin Ulurun valtavalla leirintäalueella, olimme aivan keskenämme keskellä ei mitään ja sadeuhkan kaikottua pääsin vihdoin ja viimein nukkumaan tähtien alla. Ilta sujui normaalien rutiinien merkeissä: bussin purkaus, nuotio vireille, illallisen valmistus, damperin valmistus, syömistä ja jutustelua sekä lopulta swagien ja makuupussien auki rullaus ja kömpiminen niiden sisään. Parhaiten kuitenkin tältä leiripaikalta muistan meidän wc:n, joka oli niin sanotusti täysin aukinainen tapaus. Vessassa oli pieni katos, sivuseinät sekä ihka oikea wc pönttö. Mutta mikä parasta siinä istuskellessasi edessäsi avautui näkymä tasangolle muutaman puskan ja puunkäppyrän kera sekä uskomattoman kirkas ja moni tähtinen taivas. En ole ikänä nauttinut niin paljon vessassa käymisestä . Tosin ekan kerran siellä käydessäni mua vähän harmitti se, että pöntössä oli sammakko, jonka asiani hoidon jälkeen jouduin huuhtomaan alas viemäreiden kätköihin .

Yllä vain pieni osa Kata Tjutan ‘monesta päästä’.

Day 3 – Kings Canyon – Watarrka National Park

Kolmas aamumme oli jälleen aikainen. Avatessani vain vielä hetki sitten uneksivat silmäni aamun mustuuteen käänsin kylkeäni kapinallisuuden vallatessa mieleni. Hetken päästä kuitenkin huokaisten käännyin selälleni ja aloin pukeutumaan vaivalloisesti lämpöisen swagini sisällä. Hip hoi! ponkaisin ylös ja ravistelin hartioitani aamun viileyttä vastaan. Leirissä oli jo täysi kuhina päällä, kun muut söivät aamupalaansa ja pakkasivat bussia päivän 450 kilometrin ajourakkaa varten. Hieman nolona hiippailin ahkerien matkatoverieni lävitse kohti hiljaista vessaa ja omantunnontuskistani huolimatta antauduin hetken vietäväksi  takamukseni hitaasti lämmittäessä vessan istuinta. Aamun tähtitaivas avautui edessäni upeana, jotenkin samaan aikana tummana ja vaaleana. Katselin noita tuhansia pilkkuja silmieni edessä ja tajusin, että olin kaivannut näkyä, jota Brisbanen valaistut yöt eivät olleet tarjonneet minulle kahdeksaan kuukauteen. Kietaisin käteni ympärilleni ja ajauduin hetkeksi kotiin Vekkulaan, jossa vielä vain parisen vuotta sitten oli käytössä pelkkä ulkohuussi, jonne mentiin oli sitten kesä tai talvi, päivä tai yö. Siinä minä siis sitten naureskelin itsekseni, kun istuessani, sanottaisiinko täysin keskellä Australian erämaata, tunsin yhtäläisyyttä siihen, kun olin käyttänyt koto-hussia keskellä kovinta ja pimeintä pakkasyötä (meillä on kyllä ovi huussissamme mutta ei sitä kyllä oikein pimeällä voi sulkea, kun ei siellä muuten näe yhtään mitään ). Lopulta jouduin kuitenkin heräämään haavemaailmastani , kun kuulin askelia wc-polulta. “The bathroom is taken”, huusin pukeutuessani vikkelästi ja vetäessäni vessan ennen kuin säntäsin pakkaamaan bussia paahtoleipä suunpielessäni.

Ylimpänä meikäläinen kanjonin reunalla – makuulla oli ok olla – seisomista ei selviytymisvaistoni sallinut, mutta makuulta sai kylläkin tarpeaksi upeat näkymät suoraa seinämää pitkin alas. Yllä varoituskyltti ja alla Kjersti istuu saman varoituskyltin vieressä .

Loputa auringon noustessa pääsimme matkaan. Pompottelimme ensin hitaasti hiekkatietä kohti sivistystä eli asfaltoituja teitä .  Saapuessamme Kings Canoyniin aurinko paistoi heleänä kanjonin reunan takaa. Aamupäivämme tarkoituksena oli kiertää kanjonin ympäri eli kokea 7 kilometriä henkeäsalpaavan korkeita maisemia, salaperäisiä laaksoja ja rotkoja, joista löytyi jäänteitä aina dinosaurusten ajoista lähtein, sekä silmänkantamattomiin muinaisia hiekkadyynejä, jotka aika on kovettanut rapaiseksi kallioksi. Aloitimme siis kiipeämällä ylös “Heartbreak Hill" tai "Heart Attack Hill" nimiseksi kutsuttuja “portaita”, jonka jälkeen kiersimme kanjonin vasenta laitaa mutkitellen kivimuodostelmien välissä. Kings Canyonin seinämät ovat yli 300 metriä korkeat ja vaikka merkitty reitti seuraili enimmäkseen kanjonin reunamia Kings Canoynia ei ole pilattu minkäänlaisilla turvakaiteilla. Hitaasti vaeltelimme kohti salaista Garden of Eden-laaksoa, joka sijaitsee kanjonin alkupäässä. Garden of Edenistä löytyy pysyvä lampi, joka kiemurtelee laakson pohjalla ja jonka vuoksi paikka on täynnä vehreää kasvillisuutta. Kaikista oudointa oli nähdä keskellä Australian erämaata aina dinosaurusten ajoilta asti säilyneitä valtavan kokoisia saniaisia Edenissä. Kivuttuamme alas laaksoon istuttiin lammen ympärillä ja me Skandinavian naiset Kjersti, Catrina (Tanska) ja meikä pulahdettiin uimaan noin 13 asteiseen veteen. Mukaan uskalsivat myös oppaamme Chirs, Judi sekä espanjalainen mies. Uimme nopeasti lammen vasta puolelle, josta kiipesimme kiviä pitkin henkeäsalpaavalle näköalapaikalle. Seisoimme puolessa välissä kanjonin seinämää pienen vesiputouksen äärellä ja katselimme alas kanjoniin sekä kauas horisonttiin – ehdottomasti yksi upeimmista paikoista, jossa olen koskaan ollut. Lopulta palailimme takaisin lampeen ja pulikoitiin naisissa, kunnes Chris sanoi, että nyt olisi jo pakko mennä . Lähdimme siis kipuamaan kanjonin oikealle jyrkänteelle ja hitaasti laskeuduttiin sieltä parkkipaikoille. King Canyon on piirtynyt mieleeni ehdottomasti upeimpana paikka jossa olen ikinä käynyt <3.

Ahtauduttuamme jälleen bussiin ajeltiin hetki lounaspaikallemme, jossa otin myös suihkun, koska siihen oli mahdollisuus. Lounaan jälkeen meillä alkoi jälleen 450 kilometrin ajomatka kohti Oak Valleyta, jonne lopulta saavuttiin hitusen levottomina iltamyöhäisellä… Oak Valleyssä joukkoomme liittyi toinen opas Joshua ja päivällisen jälkeen kaivauduimme swageihimme tutimaan, kunnes Oka Vaellyn omistajan super-hyper-aktiivinen minikoira kirmasi pomppimaa päällemme . Koiruuden nimi oli SUPERMAN enkä ole koskaan nähnyt paremmin nimenänsä vastaavaa otusta!

Garden of Eden ja me Skandinavian likat seinämällä .

Day 4 – Oak Valley

Day 4 sarasti upeana, kun kurkistin swagini reunan yli. Vihdoin ja viimein olimme saaneet nukkua yli auringon nousun ja tunsin oloni pirteäksi ja tyytyväiseksi. Supermanin kiitäessä leiriämmämme ympäri kuoriuduin ulos lämpöisistä vällyistäni ja annoin nenäni johdattaa itseni aamiaisen luo samalla, kun tutkin Oak Valleyn maisemia hieman paremmin päivän valossa. Oak Valleyn omistaa aboriginaali Greg (en edes yritä arvata miten hänen aboriginaali nimensä kirjoitetaan ), joka sallii meidän turistien yöpyä maillaan. Tilallaan hänellä on mm. pieni oliiviöljytehdas sekä taidegalleria, jossa on esillä hänen omia töitään. Greg myös kasvattaa kilpahevosia ja siinä ohessa opettaa turisteille aboriginaaleista. Noin kahdeksan maissa hän saapui leiriimme ja lähdimme yhdessä kierrokselle hänen mailleen. Kävellessämme aboriginaalien jalanjälkiä Greg väritti meille heidän kulttuuriaan ja historiaansa sanoilla, piirustuksilla, esineillä sekä kivistä löytyvillä muodostumilla. Upeinta ehkä oli se, kun Greg opetti meille aboriginaalien käsityksen maailman syntymästä piirtämällä tarinan punaiseen hiekkaan. Mutta hieman meitä kyllä jälkeenpäin hymyilytti, kun hän kertoi, että oli opettanut meille vain “lasten version”, koska vanhimmat ovat antaneet luvan opettaa vain sen ulkopuolisille .

Yllä aboriginaalien seinämaalauksia. Vierellä vanhoja keihäitä, bumerangeja sekä työkaluja.

Lopulta aikamme kului umpeen ja meidän piti lähteä iltapäivällä ajamaan jälleen iloisia kilometrejä kohti viimeistä majapaikkaamme. Päivämme Oak Valleyssa oli ollut äärimmäisen rentouttava ja kaikki olivat sitä mieltä, että se oli yksi mielenkiintoisista kohteistamme. Janina on itse asiassa juuri tällä hetkellä matkalla takaisin Oak Valleyhin . Meikän nuokkuessa bussissa maisemat surisivat ohitse ja illan hämärtyessä oltiin perillä jossain (vikana iltana en enää tiennyt missä olimme kartalla, mutta sehän ei paljoa outbackissä merkitse ). Viimeinen yhteinen iltamme sujui mukavan rattoisasti nuotion ympärillä keskustellessa ja viinin virratessa.

Day 5 – Ormiston Gorge/Pound – West MacDonnel National Park

Viimeinen aamumme sarastaessa jouduin sanomaan hyvästit rakkaalle swagilleni. Purkasimme leirin vaivihkaa, jonka jälkeen suuntasimme viimeiseen kohteeseemme eli jylhään Ormiston Gorgeen. Ormiston Gorge on syntynyt kolmen vuoristoryhmän kiilautuessa yhteen ja paikka oli niin valtava, ettei sitä yhteen kuvaan voinut edes haaveilla saavansa. Ormiston Gorgen toinen nimi Pound tarkoittaa suomeksi ‘tarhaa’ tai ‘sulkuallasta’, joka kuvaa hyvin Ormiston Gorgen neliönmallista tasaista pohjaa, jota ympäröi joka sivulta jylhät vuoret.

Yllä Ormiston Gorge. Alla meikä pakkaa tavaroita viimeisenä aamuna.

Aloitimme kiipeämään hitaasti kohti oikeanpuolista vuoristoa ja mukana olivat vain matkaoppaamme, Kjersti, Janina (Tanska), Catrhine ja minä – 7 kilometrin vaellus olisi ollut liian rankka eläkeikäisille Judille ja Robille, jotka jäivät odottamaan meitä vaelluksemme loppupään järven luo. Kipusimme aina ylös asti näköalapaikalle, josta näimme koko paikan komeudessaan. Näky oli pysähdyttävä tuulen ujeltaessa leukani alla enkä voinut kuin miettiä, ettei meillä Suomessa ole mitään vastaavaa. Näköalapaikan jälkeen laskeuduimme pienen solan kautta Poundin keskelle, jossa vaeltaminen todellakin tuntui siltä kuin olisi ollut jossain valtavassa tarhassa . Hitaasti teimme matkaamme vastapäiselle reunalle, jonka lähestyessä lähestyi myös Ormison Gorgen joki, joka on paikoin jopa 14 metriä syvä! Kävelimme lopulta ulos Poundista joen uoma pitkin kiipeillen pyöreiden jokikivien yli. Meidän aikana joki oli aika kuiva, mutta sateella se voi juosta hyvinkin kiivaana. Pain lähestyimmekin kävelymme loppuvastustusta kohden; enää emme pystyneet kiipeämään kivien yli vaan meidän piti uida. Niinpä lastasimme matkaoppaidemme Chrisin ja Joshuan harteille kaikki kamamme ja vaatteemme, koska he aikoivat kiivetä seinämää pitkin, jotta saisivat kaikki tavaramme kuivina toiselle puolelle. Mutta me hölmöt naiset haluttiin totta kai uida ja sovittiin tapaavamme heidän mutkan toisella puolella. Noh, eihän siinä auttanut kuin pulahtaa uimaan – harmi vaan, ettemme tienneet, että vesi oli vain +6 asteista! Kiivettyämme vastarannalle ravistelimme itseämme ja yritettiin kurkkia josko Chris ja Joshua olisivat jo näköpiirissä. Kun herroja ei näkynyt meidän ei tarvinnut kauaa miettiä vaihtoehtojamme. Jäätyä siihen penkalle vai kävellä bussille, joka oli vain 500 metrin päässä. Jep, lähdettiin kävelee ja jätettiin tavarakasamme poikien hoidettavaksi tuntematta pienintäkään omantunnontuskaa – olisivathan he voineet varoittaa meitä, että vesi olisi niin kylmää! Mutta eihän siinä ollut hätää, sillä lämpenimme todella nopeasti kiivetessämme kivien yli ja ympäri. Lopulta saavuimme joen alkulähteille eli upealle hiekkarannan ympäröivälle lammelle, jota varjosti riippuvat puut. Näky oli kaunis, mutta bussin tuulensuoja ja reppujemme vaihtovaatteet liian kutsuvia. Au, au, au-kuorossa kävelimme paljain jaloin soraista tietä pitkin parkkipaikalle ja bussin luo, mutta voi ei! Kaikki ovet olivat lukossa. Muut tytöt etsivät tuulen suojaa läheisestä rakennelmasta, mutta meikä ei antanut niin helpolla periksi vaan kokeilin vielä varmuuden vuoksi kaikki ikkunat läpi – ja kuinka ollakaan yksi niistä oli auki!! Kiljaisin tytöille ja Kjerstin antaessa jalansijaa ja Janinan pukatessa takamuksestani kiemurtelin ikkunan läpi bussiin ja avasin oven juhliville naisille. Siellä me sitten kikatettiin bussissa ja vaihdettiin lämpöisiä vaatteita päälle. Samalla syntyi sotasuunnitelma: piiloutuisimme bussin lattialle Chrisin ja Joshuan tullessa ja he luulisivat kadottaneensa koko ryhmänsä (Judia ja Robiakaan ei näkynyt mailla halmeilla…). “They are coming!”, huusin, kun näin herrojen päät tarkkailupaikaltani. Syöksähdimme penkkien väliin ja hihiteltiin henkeemme. Kuulimme poikien muminaa oven takaa ja eihän he kovin iloisilta kuulostaneet . Lopulta Chirs avasin bussin oven ja meikäläiset tulivat esiin. Pojat olivat yllättyneet, mutteivät huumorilla pilattuja sen jälkeen, kun olivat raahanneet kamojamme koko loppu matkan . Ei siinä, ainakin meillä oli hauskaa, heh! ;P

Yllä keskellä tasaista Poundia. Alla maisema näköalapaikaltamme.

Grillailtiin viimeinen yhteinen lounaamme Ormiston Gorgen parkkipaikalla ja Judi kertoi, että oli löytänyt hypotermia varoituksen kävelylenkin alusta. Naisissa nyökkäilimme ja sanoimme, että olipa todella hyvä, ettemme jääneet paikoillemme kökkimään joen penkalle . Lounaan jälkeen ajoimme vielä 135 kilometriä Alice Springiin. Hyvästien ja illallis-suunnitelmien jälkeen olimme lopulta perillä hostellissa ja Kjerstin kanssa nautittiin pitkät suihkut… Huokaus, mikään ei ole parempaa kuin kuuma suihku leirielämän jälkeen. Suihkun jälkeen mentiin Kjerstin kanssa kävelee ja ihmettelee Aliceen hetkeksi ennen kuin tapasimme muut hyvin omaperäisessä Pubissa. Pubin seinille oli kerätty vanhoja tavaroita ja katossa riippui muun muassa vanhoja buutseja sekä seteleitä. Yllättävää kyllä ruoka oli herkullista ja viini&kalja virtasivat, koska Judi ja Rob vaatimalla vaativat, että he tarjoisivat koko illan. Tunsin outoa kiitollisuuden sekavaa nolostusta, mutta he sanoivat, että on todella tökeröä kieltäytyä, jos Aussit tarjoavat, joten niinpä me sitten vaan lopulta lopetimme vastalauseemme. Ilta oli rattoisa ja söimme sekä joimme lopulta viisi tuntia vaihtaen muistoja ja mielipiteitä kokemastamme matkasta, kunnes meikäläinen sai hartioilleen elävän käärmeen, jolla oli silkkistä silkkisempikin suomuiho (omaperäinen baari tosiaan, kun syödessään saa pidellä eläviä käärmeitä… ). Lopulta ilta päättyi ja Rob pakotti meidät ottamaan taxin kotiin (pakotti ja maksoi siis…), koska Alice on todellakin vaarallinen paikka liikkua edes kaksin ja varsinkin jos piti kävellä enemmän kuin 3 minuuttia.

Seuraavana päivä kului sitten kotiin matkustamisessa (lennettiin Sydneyn kautta). Kurabyn juna-asemalta viimein tallustelin kotiin puoli kymmeneltä illalla ja ihmettelin, kuinka hyvä reissu sitä tulikaan taas tehtyä – elämäni huimimmat 9 000 kilometriä.

Viimeisen aamun upea auringonnousu.

Ennen Ulurua!

Jaahas jassoota. Kaksi viikkoa taasen vierähtänyt ja lopulta Ulurun reissu on nurkan takana odottamassa! Jiihuu! Australia TJ on muutenkin aika suppea; vain 17 aamua jäljellä, joista suloiset viisi aion viettää Australian vaarallisessa, tuntemattomassa ja loputtomassa aavikossa! ;D Be aware outback – here I come!

Toissa viikolla en touhunnut mitään ihmeellistä, lähinnä koska yskäni näyttää olevan yhtä itsepäinen kuin minäkin . Pkrln, prkl – alkaa loppua kärsivällisyys tässä – ja pakko kait myöntää, et muutaman kerran olen jo tällä viikolla käynyt lenkilläkin. Ei enää kykene vaan odottaa, jonkun vaivaisen yskän loppumista . Mut siis, muuten toissa viikko mateli koulussa ja töissä – perjantaina mulla oli vika työpäivä. Ostin kakun ja siinä se työpäivä sit kuluikin, kun leikattiin ja syötiin kakkua ja juteltiin tulevaisuuden suunnitelmista ja haaveista. Vähän oli haikee olo sanoa hyvästit Alisonille – kyllähän tässä tuli meinaan neljä kuukautta aika tiiviisti yhdessä oltua. Noh, ei auta itkeä, joten viikonloppuna sitten suunnattiinkin Kjerstin kanssa vikan kerran Surfers Paradiselle . Ekana käytiin ottamassa sellaiset Antique valokuvat. Pukeuduttiin 1800-luvun showgirl-teeman mukaisesti ja poseerattiin aseiden, alkoholin ja tupakan kanssa varmaan jonkun tunnin verran! Hauskaa oli yllin kyllin, mutta kyllä siitä lystistä sai pulittaakin… :S Hui! Lopulta päädyttiin kahdeksaan valokuvaan eli neljään per naama. Tosin Kjersti vie ensin kaikki kuvat Norjaan, koska hänen sukulaisellaan on joku super hullun hyvä skanneri, jolla Kjersti sit skannaa meidän upeet pärstät koneelle ennen kuin laittaa mun neljä kuvaa postissa Suomen maankamaralle. Sitä odotelleessa..!

Yllä Kjersti Norjan neito vikaa kertaa Surfers Paradisella. Eikä muuten käyty uimassa, saatika vaihdettu edes bikineitä päälle! Oli sen verran kylmä ;P. Alla Antique photo! (lisätty 13.7.2010)

Muuten ollaan tapettu aikaa erinäisillä keinoilla; menty leffaan, käyty kävelee, shoppailtu, nukuttu piiitkiä päiväunia ja möllitelty sitä sun tätä. Tänään kävin lounastauolla mm. uimassa South Bankissä. Oli kyllä kivaa ja virkistävää nauttia tuollaisesta hölmöäkin nolommasta turistina olemisesta pitkästä aikaa . Suoritin tänään myös vielä yhden tasokokeen lisää, josta napsahti C1 eli toisiksi paras arvosana – ihan jeesh. Huomenna menen aamusta salille (nyt on jo pakko päästä!), jonka jälkeen käyn ANZ pankissa lopettaa mun pankkitilin, koska mun vika palkka napsahtaa huomenna tilille. Eli nostan massit lompakkoon, lopetan tilini ja elän päivän rehvastellen! Sitten mennään Kjerstin kanssa lounaalle ja napataan Aija mukaan ja suunnataan leffaan tsekkaa Robin Hood. Leffan jälkeen pitäisi kiiruhtaa kotiin, pakata Ulurun kamat reppuun ja tepastella Kjerstin kämpille nukkuu pariksi tunniksi ennen kuin herätään siinä kolmen maissa, jotta voidaan Brisbanen uljaita julkisia kulkuneuvoja hyväksikäyttämällä päästä lopulta kuudeksi lentokentälle (ja autollahan sinne kestäisi se 15 minuuttia…). No, kaipa tuo on sitten vielä pientä siihen verrattuna, että tulevan seitsemän päivän aikana matkustetaan sellaiset hieman vajaat 9 000 kilometriä .

Laitoin tähän loppuun vielä tällaisen kehittämäni arvoituksen ja varoituksen; jos meinaan huomaatte meikäläisessä jotain outoa kotiinpaluuni jälkeen

Viivistäkö vielä suomalainen?

1. Tervehdin lenkillä jokaista tuntematonta vastaantulijaa ystävällisellä: ”Hi, how are you?” + nyökkäys&hymyllä.

2. Pukeudun pitkiin farkkuihin ja huppariin, kun ulkona on +22 astetta ja aurinkoista. Mutta silti pistän jalkoihin läpyttimet. Alle +20 asteessa tai sateessa kaivan esiin pitkät kalsarini, villasukat sekä vähintään kolme paitakerrosta! Ja kengiksi läpyttimet.

3. ”Lähetääks päiväksi rannalle? Ei sinne ole kuin 3 tuntia junalla”.

4. ”Mennäänkö soonaan? Älä huoli – lupaan, etten puhu tuntemattomille. Hei!? Mitä sä oikeen teet?! Älä nyt herran tähden mene sinne alasti! Täällä on ihan varmasti kyltti jossain, joka sanoo, että uima-asua on pakko käyttää soonassa… TÄH?!? Tää sanoo, et uima-asu on KIELLETTY?! Tän on pakko olla joku väärinkäsitys.”

5. Miten niin vain yksi mainoskatko puolessa tunnissa?! Kyllä niitä pitäisi olla vähintään kolme, mieluiten viisi.

6. ”Hei! Hei! Varo vähän hullu – sä ajat väärällä puolella tietä!” Siis autoahan ajetaan vasemmalla puolella tietä – eiku oikealla… Ei, ei! Vasemmalla!

7. Miten niin en voi ostaa subia 3 eurolla, mäkkäri ateriaa 4,50 eurolla ja mennä elokuviin 3,50 eurolla?!

8. ”Mennääks bailaa?” Joo, mennään vaan – mä en kyllä osaa päättää, mitkä kengät laittaisin… Läpykkäät vai lenkkarit? :O

9. Miksi en muka voi nukkua ulko-ovet ja ikkunat auki? :O

10. Mikä ruisleipä? Salmiakki? Onko se jotain myrkyllistä? Ja miks ihmeessä toi kassaneiti ei pakkaa mun ostoksia? On kyllä aika röyhkeetä – ite pitää muka pakata – just!

11. Mikä on tää valkoinen olento peilissä! Missä on mun kestorusketus & valkoinen takapuoli?!? :S

12. At school or work to everybody I meet: ”Hi, where are you from? I am from Finland – oh, you are from Finland too? That’s rare – there aren’t many Finnish here. My name? Ah, I am Viivi, Vii – ai – ai – vii – ai.”

Odotellessa bussia kotiin Surfersilta viime viikonloppuna.

My second essay of Academic Project

Kirjoitin viime viikolla toisen esseeni Lindy-rehtorille, joka sai myös osakseen kehuja. Eilen iltapäivällä allekirjoitin paperin, jonka luvalla EF voi kopioida ja käyttää mun esseitä oppitunneilla. Wou :O Vähän menee yli meikäläisen ymmärryksen, mutta se oli ainoa keino päästä karkuun jatkuvaa ylistämistä – se kun tekee meikäläisen olon niin kiusalliseksi . Vaikka onhan se mukavaa välistä saada hyvääkin palautetta, eh?

A Story about One Special Corner in the World

You know, day before you are going somewhere you sprint around your apartment packing, you take an extra long shower, clean up every corner of the house like a madman and check everything three times before, finally, going to the bed. You know what I am talking about, don’t you? You don’t?! Well, at least going somewhere is like that for me…

The day before I was going to Fraser Island wasn’t a disappointment. I had everything organized exactly the right way before I fell asleep around midnight. Even though I went to bed late, I woke up excited and high-spirited at 3am, easily picked up my stuff in the darkness so I wouldn’t wake up my roommate (also a good reason to be meticulous by the way) and sneaked out of the door into the hot and humid night of the summer of Australia.

Full of energy, enthusiasm and joy I walked about 30 minutes to the train station. I think there is something magical in it when you wake up in the middle of the night and everyone else is sleeping. It’s like stepping into a fairytale – everything is so calm, deserted and light. It feels like your feet aren’t touching the ground because it would break the spirit of the night. Respecting that delightful atmosphere I stepped carefully and silently along the roads of Underwood and nothing disturbed the night until I saw the bright lights of the approaching train. I hopped into the train and the fairytale was completely gone.

When I reached Brisbane city, the first light of the day started to shine over the buildings. I had my two rye bread sandwiches in the train and I was feeling overall happy and positive; my stomach was full, the sky was cloudless and I was heading toward Fraser Island which is the most beautiful place in Queensland – or at least it’s said to be a place full of wonders, almost like a paradise on earth. Anyway, I was on my way to find out if all those praises were true or just empty words.

After we had jammed our small group inside the bus we started our seven hour ride toward the island. I spent my time by eating such delicious TimTams, reading my too sugary romantic book and dreaming about having more of Australia’s best chocolate cookies with a tanned and muscular guy. So, it’s easy to guess that the time flew fast and soon we were already on the ferry and very close to the place called seventh heaven by so many.

Thum thum, our bus’s wheels hit the beach of Fraser when we landed from the ferry. At first I noticed that the beach was endless – you couldn’t see the end and I can tell that you could neither drive to its end because during the weekend we must have driven hundreds of kilometers and still we couldn’t find the end of the beach. Anyway, back to the beginning. When our driver sped for the first time, I screamed out with delight! He drove fast on the wet part of the beach and now and then the bus was jumping up and down while he was following the curves of the beach. I couldn’t stop smiling about the bounding of the bus (in my mind I called it a very good cellulite treatment) while I admired views. On our way to the accommodation I saw dingoes, dark green forest, soft waves, sand and more sand. The sun was setting down and the sky was a glowing mass of bright colors. Suddenly, I caught my breath when a huge pack of birds flew across the sky. Fraser really seemed to be full of wonders and my first impression was more than promising. After the yummy pancakes we had for a dinner, I slept like the cutest baby in the world.

In the morning I woke up early when an unbearable sunlight shone through my eyelids. Mumbling under my breath I stood up and staggered into the bathroom. After a refreshing shower I was alive again – and hungry! I needed to hunt for some food, so I followed my nose and greedily gobbled down a dozen pieces of toast and a bowl of cereal before my hunger was satisfied. When everybody else had had their fill too, we popped back into the bus wearing only our bikinis and sunscreen. We drove back to the beach and I enjoyed the cellulite treatment for another hour.

The day was adventurous. We explored the countless secret lakes of Fraser, climbed up to the look outs and threw boomerangs in the “desert” (sand dunes in the middle of the island). The most exciting thing for me was, when we saw turtles and sharks. We were up on a very high hill and there they were, gliding peacefully in the water like perfect mermaids. Even the sharks looked like they were just relaxing on this beautiful day. I wish I could have had a chance to see dolphins also… Australia is so famous for them and still it’s the only animal I haven’t yet to see – you know koalas and kangaroos are getting quite boring after eight months.

The second day we went to the rainforest and while I was walking in the rainforest path it was actually raining! This silly coincidence made me an extremely happy, so there I was, perfectly alone, laughing aloud and listening to the concert, which was created by the insects. As it’s said “a rainforest never sleeps” – there is always noise and life. Sadly, we had to leave by midday because it’s such a long ride back to Brisbane. When we drove to the ferry, the weather was a perfect match to my mood; I said my goodbyes to lovely Fraser while rain was flowing down the windows.

In conclusion, I must say that Fraser is a paradise on earth. And I am sure that I will have some of Fraser’s sand in my things for a long time. After I finally got home, I washed it off from my ears, hair, nose and eyebrows probably for half an hour. When I thought I might be clean I went to the bed and crawled under the blanket falling asleep in seconds dreaming vividly about clear blue lakes and TimTams, of course.

(1 071 words)

Huhtikuu loppuun ja 21-vuotissyntymäpäivä

Toissa viikko sujui normaaleja rutiineja kunnioittamalla: maanantaina ja keskiviikkona töitä; tiistaina, torstaina ja perjantaina kuntoilua ja tasaisesti koko viikon koulua missaten joka päivä ensimmäisen spin-tunnin joko töiden tai kuntoilun tähden (spin on vapaavalintainen tunti, joka valitaan joka jakson alussa – tässä jaksossa mulla on reading&writing, conversations sekä movie-kurssi). Tiedän, että pitäisi sanoa “Hyi Viivi!” mutta mulla ei enää ole tahdonvoimaa siihen – haluan vain nauttia viimeisistä viikoistani Ausseissa . Ja sitä paitsi mulla on tarpeeksi hyvä läsnäolo koulussa, jotta voin ottaa vähän rennommin nyt lopussa. JA sitä paitsi, MUUTEN, maksoin 100 dollaria keskiviikkona, jotta voisin lopettaa salijäsenyyteni ennen vuoden sopimuksen täyteen tulemista, joten salilla pitää käydä ahkerasti loppuun asti! 26.5 meikältä meinaan loppuu salitreenit Australian mantereella, joka on vain kolme päivää ennen kuin lähden kotiin. Perjantaina kokeilin bodybalancea, joka toi mukavaa vaihtelua meikäläisen liikuntakuuriin. Se on sitten ihan toinen juttu, kuinka vakuuttava olin noissa pilates&jooga liikkeissä . Rauhoittavan meditaation jälkeen olikin kiva mennä kouluun katsoman Shakespearen elokuvaa MacBeth, jossa lensi kiitettävästi verta ja ruumiinosia .

Yllä Meikä Estherin synttäreillä .

Viikonloppuna vietettiin Estherin syntymäpäivää kerääntymällä Uni Resort-asuntolaan. Estherillä on synttärit vain kolme päivää ennen mua eli 25.4 . Syötiin, naposteltiin, juotiin ja vaihdettiin mielipiteitä. Ilta hujahti nopeasti hyvässä seurassa – yöllä kävelin reippahasti kotiin a-aa. Sunnuntaina taasen mentiin South Bankin rannalle palvomaan aurinkoa muutamaksi tunniksi. Meillä on tavoitteena Kjerstin kanssa grillata pintaa vielä viimeiset viikot, jotta oltaisiin superruskeita, kun mennään kotiin ;D.

Maanantai oli pyhäpäivä (ANZAC day) – vähän sama kuin sotaveteraanien päivä Suomessa. En tehnyt mitään pyhäpäivän kunniaksi, lukuun ottamatta sitä, että kävin salilla muutamalla hikipisaralla punttien ääressä ja suuremmalla pisaramäärällä saunassa . Lynin kanssa taidettiin muuten viettääkin koko päivä normaalisti keskustellen ja katsoen TV:tä. Meillä kyllä tuntuu aina riittävän juttua keskenämme .

Arkipäivät taas tällä viikolla ovat madelleet ohi laiskotellen. Olen kärsinyt yskästä ja kurkkukivusta, joten olen pidättäytynyt (suurella tuskalla ja vaivalla!) liikunnasta. Jonka vuoksi viikko onkin tuntunut kuluvan tuskallisen hitaasti koulun ja töiden merkeissä. Kirjoitin toisen Academic Project esseenikin jo valmiiksi, vaikka palautuspäivä on vasta kahden viikon kuluttua! Keskiviikkona meikäläisellä oli 21-vuotissyntymäpäivä – huokaus. Niin se ikä karttuu ja meikästä tulee viisaampi, kokeneempi ja kypsempi (köh köh köh… ). Synttäripäivä oli kuitenkin todella mukava. Aamulla herätessäni löysin ekana Lynin lahjan keittiönpöydältä ja töiden jälkeen, mennessäni kouluun, sain selville, että Kjersti oli leiponut minulle valtavan suklaakakun! Sitä sitten syötiinkin porukalla koko koulupäivä onnittelulaulujen saattelemana – kyllä oli hyvää – ja taitaa tuo syntymäpäivä olla vaan maailmalla paljon suurempi juhla kuin Suomessa. Ikänä ennen en ole tuntenut itseäni näin korostetuksi ja tärkeäksi syntymäpäivänäni – ja se jos mikä istuu hankalasti suomalaiseen kulttuuriin! Illalla löysin vielä äitiltä tulleen postikortin (aika hyvin mitoitettu kortin saapumispäivä, eh? ) ja kasan onnitteluja sähköpostista sekä facebookista. Thank you – kiitos! <3

Meikä leikkaa kakkua meidän luokalle. Mä, Coralie, Esther ja Vegard sekä Eirik Norjasta syötiin reilu puolet kakusta ennen oppituntia lounastauolla.Tack så mycket Kjersti! <3

Torstaina kähisin edelleen kurkkuni kanssa ja näin vaivaa yskiäkseni keuhkoni pihalle samalla, kun rikon soittimeni kuulokkeet. Joten eka päivä 21-vuotiaana ei sujunut ihan nappiin, mutta luottavaisin mielin aion kuitenkin jatkaa kohti loppu vuotta. Vaikkakin yhteenlaskettuna nämä torstain iloiset tapahtumat saivat minut polkemaan jalkaani kuin pahainen kakara koko loppu viikon .

Perjantaina saatiin lopulta Cambridge kokeen tulokset! Olin jo edellisenä päivänä aloittanut tulosten kyttäämis- ja kyylämisprojektini ja lopulta perjantainiltana kello 19.00 tulokset napsahtivat nettiin! Meikäläinen sai B:n 76 pisteellä! Happy, happy, happy!! Paras osa-alueeni oli writing, jonka jälkeen tulivat reading, speaking, listening ja heikoimpana use of English. Aika hassua, että samaan aikaan mun ehdoton vahvuus oli writing ja heikkous kielioppi – eikös ne kuitenkin kulje käsikädessä . Roger-opettaja hehkutti tuloksia koko seuraavan viikon ja hymyili meille kaikille ylpeänä kuin pollea isukki .

Lauantaina mentiin sitten juhlistamaan meikäläisen pyynnöstä Cambridge kokeen tuloksia sekä meikäläisen syntymäpäivää South Bankille. Noh – ekaksi syötiin mukavassa kreikkalaisessa ravintolassa nimeltään Kapsali, jonka jälkeen suunnattiin puistoalueelle maistelemaan juhlajuomia – kunnes! herra poliisi herrat tulivat ja kaatoivat ystävieni lähes avaamattomat juomat maahan! Meikä onnistui piilottamaan omat litkuni jalkani taakse piiloon, mutta kyllähän tuo poliisien vierailu nakersi illan tunnelmaa aika paljon… Australiassa saa nauttia nauttia alkoholia julkisilla paikoilla ennen kello kahdeksaa (jonka tiesimmekin) mutta vain määrätyillä aluille ja me sitten satuttiin istumaan 100 metriä väärässä paikassa… Noooh, ainakin sain tuntea itseni jälleen 16-vuotiaaksi ;D. Loppujen lopuksi ilta oli kuitenkin mukava – sovittiin, että järjestetään eka tapaaminen koko porukalla Suomessa ensi talvena ja meikä sitten toimii emäntänä, totta kai . Loppu yöstä vaellettiin elokuviin katsomaan Ironman 2, joka jäi vähän laimeaksi leffakokemukseksi, mutta sehän sopi illan teemaan paremmin kuin hyvin ;P.

Kreikkalaisessa ravintolassa ennen ilkeitä poliiseja. Vasemmalta edestä: Lionel (Esther’s boyfriend who came from Belguim to Australia for 3 weeks), Esther, Coralie, Kjersti, Verena, meikä and Roger.

Sunnuntaina käytiin Kjerstin kanssa shoppailemassa! Löysin kerrankin itselleni farkut; ihan siis oikeasti sopivat farkut :O sekä sellaisen aika coolin pusakan, josta Mira tulee olemaan niin kateellinen, ettei hän osaa päättää pitäisikö kuolla vai muuttua vihreäksi .

Eli hitaasti on taas kaksi viikkoa madellut ohi. Varmaan tämä laahaavan raapiva hitaus johtuu suurimmaksi osaksi siitä, että olen ollut puolikuntoinen yskävammani tähden, mutta täytyy kyllä myöntää, että se johtuu myös siitä, että kotiinpaluu häämöttää jo niin lähellä, ettei sitä enää voi olla ajattelematta ja toivomatta. Vaikka sää onkin täällä nyt täydellinen aurinkoisine ja lämpimine päivineen sekä viileineen iltoineen Suomen kesä, sukulaiset ja ystävät liihottelevat pääkoppani reunoilla jatkuvasti. Kuten äitini – taas kerran – niin sopivan oikein asian ilmaisi, kaipaan muutosta ja sen takia käyn rauhattomana. Onneksi kahden viikon päästä ollaan jo Kjerstin kanssa tutkimassa Australian aavikkoa! Ei kummatkaan malteta odottaa Ulurun reissua ja hehkutetaankin asiaa yhdessä lähes päivittäin . Uskomatonta, että olen muuten kotona jo neljän viikon päästä…

My essay

Lindyn kovasti kehuma esseeni aiheesta “ensimmäinen viikkoni Australiassa”. Kirjoitelma oli kuulemma C2 tasoa, eli ylemmäs ei voi päästä . Hyvä Viivi! Huom. kyseessä on totuuspohjainen tarina, johon on lisätty mielivaltaisia seikkoja, jotta sain kirjoitettua käsketyn sanamäärän mukaisen esseen .